Aloitetaan penkomaan vanhimmista kerroksista:
Keksin tän jutun, kun viimeksi yritin aloittaa uraa kirjailijana, vaikken saanut tarinaa pysymään muodossaan edes keskipitkän novellin vertaa, saati kirjan. Huomasin kumminkin aika pian, mikä yrittämisessä oli parasta: alkujen keksiminen, tai joskus todella harvoin hyvien lopetusten tai käännekohtien (tai 14-vuotiaana nimien) Yleinen ongelma. Tosin mun pöytälaatikkokansiota työpöydällä ei edes täytä kovin moni ”Ensimmäinen saaga. Ensimmäinen luku.”, sillä ennen kuin aloitin edes kirjoittaa niin huomasin yleensä, että juuri niitä parhaita alkua oli mahdotonta päättää tai edes jatkaa tavalla, joka jotenkin tavoittaisi edes osan alkuperäisestä innostuksesta.
Siksi ideoin aivan uudentyyppisen kirjallisuudenlajin: lehteilyyn sopivan kirjasen, joka esittelisi monta loistavaa, keskenään erilaista ideaa. Pointtina oli, että kuka tahansa voisi lukea sen ilman mitään aietta jatkaa yhtään aiheista muuten kuin mielessään, automatkalla, ennen nukahtamista. Kirjan olisi voinut kirjoittaa käsikirjan tapaan tai sitten mahdollisimman kaunokirjallisesti, niin että kyhäelmät olisivat (taitojen salliessa) lähestyneet pieniä novelleja. Niinpä, siinä kompastuin siihen ongelmaan minkä vuoksi en tätä koskaan aloittanut: rehellisesti arvioituna silloisista romaaniaihelmistani ehkä kaksi oli tarpeeksi hyviä millään tavalla jaettaviksi, ja nekin itsekriittisyys sittemmin niitti. Tällä hetkellä olisi yksi kertomisen arvoinen, mutta nyt kun loppukin on yhtäkkiä tullut mieleen, haluan pitää sen vielä omassa päässäni.
Nuo silloiset ideat olivat muuten kaikki jonkinlaista harhailevaa fantasiaa: suolakivestä tehty nainen (??) joka kävi dramaattisia vuoropuheluita Kuun kanssa, sadan vuoden unesta herännyt prinssi joka etsi keinoa nukahtaa uudelleen (toimisi paremmin sarjakuvana muuten), luolastosta löytyvä syvä järvi, jossa ui kaloja, jotka olivat laulujenaiheita…
mettu
